Aamulla ryntäsimme uudestaan samaiselle Linnakkeelle. Korppikotkat lämmittelivät takkejaan aamuauringossa ja nousivat liidolle. Vuorisirkku tuli kurkkaamaan varhaisia vieraita ja sinirastas luritteli vähän alempana. Jokilaakson poikki lensi määrätietoisen oloinen mustahaikara, jonka pesä löytyi hetken päästä Peñafalcónin rinteestä. Siellä haudottiin munaa. Vuoren rinteessä istui myös synkän komea munkkikorppikotka.

Seurailimme Tajo-joen vartta mutkittelevaa tietä koko päivän aina kansallispuiston pohjoisrajalle asti ja takaisin. Retkeily tuotti muutaman munkkikorppikotkan lisää, toisen mustahaikaran pesän, retken ainoaksi (!) jääneen turturikyyhkyn ja rusorintakerttupariskunnan Portilla de Tietarin pusikoissa. Lounaspiknikkiä säväytti joen yli vilahtava kuningaskalastaja. Vaivalloisen kivikkokiurun määritimme lopulta työllä ja tuskalla Villarreal de San Carlosin "kylällä", puiston opastuskeskuksen liepeillä. Pikkupojat kivittivät varpusia. Korvapuustikättä syyhytti.

Illalla ajelimme ennakkonuottien avittamana katselemaan iberiankeisarikotkaa. Ihailimme kaukoputkella valtavaa risulinnaa voimalinjatolpan päässä. Paikallinen mutta ystävällinen maanomistaja tuli varmistamaan, että tieltä ei saa poistua, sillä "aguilaa" ei saanut häiritä. Kaukaakin erottuivat emolinnun valkoiset hartiat, tuikea kotkannaama ja pesässä heilahteleva valkoinen pikkukeisari.