Olimme edellisenä päivänä saaneet Acebuchen kyllästyneiltä oppailta karttapiirroksen hyväksi kehuttuun Jose Antonio Valverden opastuskeskukseen, joka sijaitsi Doñanan suljetun luonnonpuiston pohjoisella rajalla. Aamulla tuhutteli harvakseltaan vettä: me lähdimme toiverikkaina ajelemaan.

Kartta osoittautui täydelliseksi fiaskoksi. Ajoimme oppaan suosittelemaa uutta "oikotietä", joka päätyi autioon maisemaan. Nimettömät soratiet halkoivat ristiin rastiin peltoja, ihmisiä ei näkynyt missään ja puuvillatehtaat jyskyttivät taivaanrannassa. Pysäytimme yhdessä pikkukylässä hampaattoman ukkelin tietä kysyäksemme. Ukko hihitteli ja neuvoi vain ajelemaan "suoraan vaan, koko ajan suoraan". Tämän kahden tunnin erityiskokeen jälkeen alistuimme kohtaloomme ja käänsimme autonnokan takaisin El Rocioon. Emme ehtineet puoliväliinkään, kun vastaan suhahti Donana Bird Tours -logolla varustettu auto. Kuolemaa uhmaava U-käännös - ja perään! Kiilasimme Mr John Butlerin tienvarteen, ja hän neuvoi meidät länsieurooppalaisen selkeästi ja hekotellen reitille. Acebuchesta saatu kartta oli hänelle tuttu: yes, that's no good.

Ennen JAV-keskusta nautiskelimme niittytasankojen linnuista autosta käsin. Uusia hyviä havaintoja olivat ojanpientareiden mättäissä patsastelevat rääkkähaikarat ja kahdeksan jouhihietakyyhkyä. Pysähdyimme tienvarteen ensimmäisen laajan marisman reunalle. Etukäteen tiedossa olevalta paikalta löytyi Doñanan alueellakin harvinainen kruununokikana. Ihmettelimme sitä ja paria pronssi-iibistä reippaaksi yltyneessä sateessa. Meitä taas ihmetteli iso hevoslauma karjapaimenineen, astelemassa hitaasti mutaisella tiellä.

Jose Antonio Valverde oli sadepäiväksi ihanteellinen paikka. Isojen lasiseinien takaa saattoi katsella suurta haikarakoloniaa, jossa lähes kaikki retkemme haikaralajit olivat hyvin edustettuina, niiden joukossa useita ruskohaikaroita. Höyryävän maitokahvin jälkeen tunnelma oli jo korkealla, ja kattoon se ampaisi haikarapuuroa katsellessa. Kolea ilmakaan ei tuntunut enää missään, kun nenien eteen lennähti toviksi yksinäinen marmorisorsa!

Jossain vaiheessa havaintohalliin oli valunut alati kasvava joukko ikääntyneitä brittejä, jotka tuntuivat tapittavan ihailtavan sinnikkäästi yhtä ainoaa kohtaa ruovikon keskellä. Paikalla oli nyt myös hollantilainen Phil K., jonka olimme tavanneet paria päivää aiemmin Sierra de la Platalla. Okulaariin silmänsä liimanneena hän kertoi, että tässä katseltiin tummaa läikkää, joka saattoi olla paikalla pesivä afrikansilkkihaikara [riuttahaikara]. Läikkää oli tuijotettu pitkään, ja alati eväänsyöntiin harvenevalla joukolla, kunnes Hollannin mies ärjäisi "It's rising!" Läikkä nousi silkkihaikaran kokoiseksi lyijynväriseksi kauniiksi linnuksi, kohenteli muutaman sekunnin itseään - ja painui alas ruovikkoon hautomaan! Kahvilla istuneet britit jäivät nyt myrtyneinä ja uudella sitkeydellä odottelemaan putkiensa kanssa WP-rarihaikaran seuraavaa jumppataukoa. Me piirsimme ruksin listaamme...

Matelimme päivän päätteeksi rankkasateessa takaisin El Rocioon. Tieltä nousi lentoon yksinäinen paksujalka. Sateen lomassa liehui muutama niittysuohaukka. Illalla sade yltyi entisestään ja Andalusian paikallisviranomaiset antoivat jo jotain varoituksiakin poikkeuksellisen huonosta kelistä. Suomessa taisi olla helle.